On sunnuntai-iltapäivä. Maataan tuossa sängyllä kahdestaan ja tiedetään, että kahden tunnin päästä on aika lähteä. Mutta ei se mitään. Ei tässä ole kiire. Saatiin päätökseen joku elokuva ja lopputekstit pyörii nyt tuossa taustalla. Olen siirtänyt tietokoneeni näytön, näppäimistön ja hiiren tähän sängyn viereen. On mukavempaa katsoa elokuvaa kun ei tarvitse tihrustaa. Tässä hetkessä ei ole mikään vialla. Kuitenkin tuntuu kuin ajautuisin irralleni. Ilta alkaa hämärtää tehden huoneesta sinertävän sävyisen.
Katselen sinua ja katselen tätä asuntoa. Kaikki tuntuu juuri oikealta. Kuinka jokainen pieni yksityiskohta tekee tästä hetkestä täydellisen. Katselen punaisia verhoja ja muistan äitini olleen täällä laittamassa niitä paikoilleen vielä kun muuttolaatikoiden sisustama asunto oli uusi ja vieras. Muistan hänen hymyilleen ja seisoen varovasti tuolla heiveröisellä tuolilla, jonka ruuveja olen joutunut muutaman kerran kiristämään tämän puolentoista vuoden aikana. Katselen valkoisia astiakaappeja ja keittiötasoa.
Mietin mennyttä aikaa tässä asunnossa. Kuinka lyhyessä ajassa voi syntyä niin paljon muistoja. Mietin sitä hetkeä, kun joudun lähtemään tästä asunnosta. Ajattelen sitä tunteiden määrää, mitä olen tämän asunnon kautta kokenut ja kuinka vaikeaa niistä luopuminen voi olla. Toisaalta, kuinka helppoa. Sillä toivon, että se hetki kun lähden tästä asunnosta, johdattaa minut meidän yhteiseen kotiin.
En oikein ole koskaan oppinut pitämään noista punaisista verhoista. Tässä muuten seesteisen sinisessä asunnossa ne pomppaavat aika ikävästi silmään. Kuitenkin ilman niitä tämä hetki tuntuisi erilaiselta, eikä ehkä niin hyvältä kuin nyt. Tai ilman tuota tyhjää viinipulloa tuossa tiskipöydällä. Sekin herättää muistoja, ei vain siitä hetkestä kun yhdessä joimme sen perjantai-iltana, vaan kaikista muistakin hetkistä kun olet ollut luonani. Hetkistä kun ruoan tuoksun sävyttämä nauru on kaikunut näissä muuten niin yksinäisissä seinissä.
Minua harmitti eilen kun en löytänyt joululahjaksi saamiani lahjakortteja. Olen melkein varma, että olen ajatuksissani heittänyt ne roskiin. Vieläkin harmittaa vähän. Mutta jotenkin tämän hetken tunnelma ei salli niin maallisten asioiden murehtimista. Sinä olet siinä ja minä katson sinuun. Olet kaunein asia mitä minulla on ollut. Ilman sinua tämäkin asunto olisi vain huone. Sinä teet siitä kodin. Meidän yhteisen kodin. Kunnes saan herätä vierestäsi muinakin päivinä kuin lauantaina ja sunnuntaina.
Jos makaisin tässä samalla tavalla kuin nyt ja sinä olisit poissa, en olisi onnellinen. Enkä näkisi tätä valtavaa kokonaisuutta. Tuntuu siltä kuin osaisin yhdistää kaikki elämäni tapahtumat ja niiden seuraukset. Tottakai olisin voinut tehdä asioita paremmin ja enemmän. Mutta tämän hetken saavuttaminen ja tämän onnen löytäminen on kaikkien valintojeni summa. Sinua minä rakastan. Sinä puhallat minuun elämän ja onnen. Se on todellisuus eilen, nyt ja huomenna.
Katson sinuun taas ja sinä hymyilet minulle kysyen mitä ajattelen. En ehkä osannut sitä silloin sanoa, mutta nyt sen tiedät.
Jos makaisin tässä samalla tavalla kuin nyt ja sinä olisit poissa, en olisi onnellinen. Enkä näkisi tätä valtavaa kokonaisuutta. Tuntuu siltä kuin osaisin yhdistää kaikki elämäni tapahtumat ja niiden seuraukset. Tottakai olisin voinut tehdä asioita paremmin ja enemmän. Mutta tämän hetken saavuttaminen ja tämän onnen löytäminen on kaikkien valintojeni summa. Sinua minä rakastan. Sinä puhallat minuun elämän ja onnen. Se on todellisuus eilen, nyt ja huomenna.
Katson sinuun taas ja sinä hymyilet minulle kysyen mitä ajattelen. En ehkä osannut sitä silloin sanoa, mutta nyt sen tiedät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti