Race to the Finish!

No huhhuh. Taas menny aikaa. Perhana. Tässä alkaa käymään niinkuin pelkäsin. Tosin nyt on ollu hommia kyllä niin paljon, ettei oo juuri lörisemiselle jäänyt aikaa. Mutta BEHOLD! Minä nousen tuhkasta ja kirjoitan. Katse eteen ja taaksepäin.

Much has happened. En jaksa kyllä hirveesti siitä jakaa, mutta parhaita paloja. Oli keikka, toinenkin ja jonkinmoinen näytelmä. On tullut reissattua Orivesi-Kuopio väliä aika tiuhaan. Toivon, että keväällä vähän rauhottuu ja ehkä jotkut tulevat vuorostaan Pohjois-Savon rajan tälle puolen.

Huomenna olis liiketalouden tentti. Ei oikein pysty keskittymään lukemiseen. Tuntuu että ajatus hukkuu heti kun käy läpi niitä kirottuja luentomateriaaleja. Segmentointeja ja selektiivisiä strategioita. Ei huvita nyt olleskaan. Perstuntumalla läpi.

Huomenna poikain kanssa jäätävää treeniä koko porukalla pitkästä aikaa. Mylly pyörimään. Ollaan yhtä biissulia koitettu nauhottaa jo miljoonaan kertaan ja rupee meikällä nuppi rakoilemaan sen kanssa. Johtuen ehkä siitä että minut on äänettömästi valittu miksaamaan ja tuottamaan kyseinen raita. Eipä siinä. Hauskaa hommaa, mutta tuotokset ei tuppaa miellyttämään muita osapuolia oikein koskaan tarpeeksi. Jonkun hemmetin pienen jutun korjaaminen on aina kun aloittais alusta. Ehkä se tästä. Yhdellä interfacella ja mikrofonilla ei kauheen huikeeta laatua ainakaan minun taidoilla saada aikaan.

Onneks kohta on joulu. En oo vaan vielä mielestäni tarpeellisissa joulumainingeissa. Ei oo ehtiny fiilistelemään talvea eikä joulua. Lahjat ois viikonlopun agendassa aika must-juttu. Tosin niin on myös taidehistorian aikajana. Tänä vuonna on hiukan varaa panostaakin noihin lahjoihin, mutta se ei tee hommasta yhtään helpompaa. Oon suoraan sanottuna paska ostamaan lahjoja. HELP ME.

Viettäkää hyvä tuntinen seuraavan pätkän parissa. Nyt loppuu asia. Palaillaan.

Friends make garbage (good friends take it out)

Pari viikkoa kulki ohitse. Sen mukana tuulahduksia kaukaisista ystävistä ja rakkaasta. Olenkin elänyt sen jälkeen hiljaiseloa tämän blogin tiimoilta. Hiukan alkaa huolestuttaa, miten selviän kaikista kasaantuneista tehtävistä. En edes taida tietää, mitä kaikkea tulisi tehdä.

Joka tapauksessa olen onnellinen nyt. Kiitos täydellisen viikonlopun rakkauden kanssa ja hyvän ystävän, joka toi toivon takaisin kasvoilleni. En osaa juuri nyt oikein kertoa tarpeeksi, mutta toivon että ymmärrätte.

Kerronpa kuitenkin menneestä viikosta. Mikko saapui tosiaan viime maanantaina matalaan majaani. Arkiset päivät saivat uuden käänteen kun pojat ottivat suulliset kaneliviskiä ja pistivät illat risaisiksi. Päiväkodista asti ollaan pyöritty kausiluontoisesti yhdessä. Välimatka tekee tietysti hallaa ystäväsuhteille, mutta kuten Samae Koskinen kappaleessaan Läski Mulkku toteaa: "vaikkei oltais vuosiin nähty, niin kun me tavataan, on kuin siit' ei olis parii tuntiikaan".

Perjantaihin mennessä saatiin ääniteltyä oma tulkintamme Saran kappaleesta Pitelet Taivasta. Mikko otti junan alleen ja sain illalla kultani kotiini/kotiimme. Siitä ajasta en kehtaakaan teille sen enempää paljastaa, kuin että pääsin tekemään ensimmäistä kertaa Lasagnea. Tuli aika mahtavaa. Oltiin myöskin KoppasJuuson ja hänen avovaimonsa Tiian luksuslukaalissa kyläilemässä. Kiitos kutsusta ja ylläpidosta. I'll return the favor.

Vielä ois vähän ketsuppia (catching up) tekemättä tän blogin tiimoilta, mutta antaapa olla. Ei pidä velloa vanhoja juttuja. Toivotan kaikille hyvää tulevaa viikkoa ja pistämpä tästä vielä linkkiä hyvän väen tahkomaan tulkintaan. Kuunnelkaa se. Annatte Mikolle lisää viewsejä sen youtube-tiliin. Hups! Paljastin.

PS. Älkää antako nimen hämätä.

Kesän kuivaama asfaltti

Yöstä kiitävä valo viipyi hetken

talven hengitys sai sen värisemään

se kertoi maailmasta

ajasta, joka tulee

mutta ennen valoa tuli kuitenkin pimeä

ja se saapukoot vielä uudestaan

Voi kuinka toivoisinkin,

putoavan lehden

muuttuvan hiutaleeksi

ja hiutaleen kostuvan pisaraksi

joka lämmön mukana

haihtuisi ilmaan

Silti tulee minun odottaa

ne tuhannet lehdet

miljoonat hiutaleet

loputtomat sateet

yhä tummuvat yöt

ennen kuin saapuu

se tuoksu jota rakastan

lämpimän pisaran osuessa

kesän kuivaamaan asfalttiin

Keikkaa pukkaa.

Hojo hojo.

Huhhuh. Sai taas pelätä henkensä puolesta pari päivää kun poikain kanssa buukattiin keikka Kuopion Henry's Pubiin. Uudelle reenikselle päästiin toissapäivänä ja reenejä ei oo juuri ollu. Oli jo hilkulla, että ois pitäny perua koko missio. Onneksi luottokeikkabasistimme saapuu luotijunalla pelastamaan päivän. Kaljasalkkua ja muita korvauksia vastaan. Asiaan liittyi paljon muitakin aspesteja, mutta pääasia on, että no harm done.

On ollu hetki viime kirjotuksesta, mutta kerrankin voin rehellisesti tunnustaa, että on ollut muutakin elämää kuin tämä tässä ruudun edessä. On ollut yksi kappale ihania viikonloppuja rakkauden seurassa ja loput ressaavaa kouluviikkoa ja bändimeisinkejä. Välillä ajatukset pääsee ottaan niska-perse-otteen ja heitteleen pitkin seiniä, mutta ajan kanssa ihmiset, ajan kanssa.

Pitäis ehkä alkaa harrastaan jotain. Liikunnan puute on tosin ainakin tänään korvaantunut lenkkeilemällä reenikselle ja takasin. Välillä sitä kiroaa omaa yksiötä korkeen vuokran ansiosta, mutta tällasina iltoina oon niin perhanan onnellinen omasta saunasta. Kyllä. Muutama neliö 27:sta on valittu jonkun hienon ihmisen toimesta täyttämään hikikopin virkaa. Enkä ole nyt sarkastinen. On aivan täydellistä välillä astua tuonne kuumaan huoneeseen oluen kanssa ja hiljentyä kovan päivän päälle. Tiedätte kyllä mistä puhun.

Ennenkun astun lauteille kirjoitan vielä muutaman säkeen.

hetken hallitsevat värit

musta

oranssi

mehu ja maalaus

aivolataus

hassua huomata

ei kasvoissa ollut tuntoa

ei ilmettä tai toivoa

pelkkä: 

"mitä vittua?"

Tää seuraava kappale on huikee, ja jotenkin se muistuttaa itteeni aina syksystä. Laitan sen tähän mm. siksi.

Keskeneräistä viikkoa.

Voishan sitä sanoa, että opiskelijaelämä on helppoo, mutta jo muutaman viikon jälkeen alkaa koulussa tuleen hommia ovista ja akkunoista niin paljon, että ei vain jaksa ajatella. Tänään oli pohdinnassa kaksi asiakaslähtöistä muotiluprojektia. Opiskelen siis Kuopion Muotoiluakatemiassa teollista muotoilua. Mikähän siinä on, että vaikka kuinka yrittää tehä ajoissa hommia niin aina ne lävähtää nassulle. No mutta pääsin kuitenkin vihdoin maksamaan opiskelutarran ja tulostamaan siitä vaadittavan kuitin vain todetakseni opintotoimiston palveluajan loppuneeksi. En siis saanut tarraa. Ei haittaa, sillä ONHAN PÄIVÄ VIELÄ HUOMENNAKIN.

Kotimatkalla kävelin ystäväni Peen (nimi muutettu) kanssa Rajalashopettiin viemään jotain kuitteja kamerasta. Peellä onnistui kuittimissio näköjään hiukan paremmin kuin meikällä. Matkalla aiheutin hämmennystä selittämällä jotain taivaanrannasta ja toisesta mielestä. Kommentoin myös kivoja rakennuksia ja kuinka Kauppakadulle on tullut uutta asfalttia.

"Jätkä on ihme sensei:"

En välttämättä, mutta oon huomannut, että ihmiset ei juuri katsele kaukaisuuteen. Liian monet näkee vain sen mitä tapahtuu 5 metrin säteellä omasta naavelista. Mun mielestä ihmiselle tekis hyvää ottaa pientä Routalempi-asennetta vähintään kerran päivässä. Pieni kakka kengän pohjassa ei tunnu niin pahalta kun huomaa, että sitä on muutenkin joka puolella. Ei vaiteskaa. Maailmassa on hirveesti kauniita asioita ja ne kaikki kuuluu siihen sunkin maailmaan. Se pieni pilvikin siellä taivaanrannassa.

Ootan perjantaita kuin kuuta nousevaa. En kyllä tiedä oonko koskaan oikeesti odottanu nousevaa kuuta, mutta rakkauteni saapumisesta tänne Kuopioon oli siis puhe. Pitäs heittä kämppä kuosiin ja sitärataa. Keskeneräinen maalaus makaa lattialla sanomalehtien päällä, eikä luo kovin kivaa feng shuita tähän pieneen yksiöön. Viikonloppuna myös tapahtuu toivottavasti sellaista, että saadaan poikain kanssa bändikämpän avaimet. Kuopion kaupunki myönsi meille semmosen kivan kopin, joka tullaan jakaan mestarillisen Smegma yhtyeen kanssa.

Kyllä, olen bändissä. Embrace The Abandoned juontaa juuresta kauas, mutta minä liityin mukaan tuossa vuoden vaihteen tienoilla. Meillä pyyhkii ihan kivasti. Kuus keikkaa takana ja studioon pitäs päästä ja äkäseen. Meidät löytää myös kasvokirjasta kun pistää tuon nimen sinne hakupalkkiin. No hä? Pakkohan tässä on mainostaa.

Nyt istun tässä ja mietin, miten saisin itseeni potkua. Kaipaan sua ihan hulluna.

Nyt voin hitaasti nousta.

Terva!

Halusin kirjoittaa niin aloitin. Mietin tosin, että kaikki muutkin tekee sitä, joten oonko liian mainstream, jos rupeen pitään blogia? Tottakai oon, mutta fuck that. Mietin myös, että tässä saattaapi käydä samalla tavalla kun monissa muissakin alottamissani projekteissa, (including: aktiivinen liikkuminen, terveellisesti syöminen, aktiivinen piirtäminen ja kitaran soitto etc.) että jää skrivaamiset ensimmäiseen entryyn. Mutta fuck that. Täältä pesee.

Käänsin uuden sivun elämässäni muutama kuukausi sitten. Sen myötä oon muuttunut. Uskon että tällä kertaa suuntaan, josta ei välttämättä tartte kääntyä pois ja jolla voin pysähdellä ja katella taakseni, ilman itkuja, huutoja ja sillat polttavia räjähdyksiä.

Muuttuminen yhdistetään monesti ikäviin asioihin. Itekin vihaan kun asiat muuttuu. Hyviä muutoksia harvoin edes huomaa. Tällä kertaa oon vaan perkeleen onnellinen, että se tapahtu.

Kyllä. Paljon on tapahtunut elämäni ensimmäisen 21 vuoden aikana, mutta tämä kirjoittelu ei käsittele menneitä astioita, paitsi ehkä tarkentavan infon muodossa. Tämä blogi kertoo seikkailusta. Seikkailusta, johon sinäkin pääsit mukaan aloittaessasi lukemaan näitä sanoja.

Seikkailu. Siinä on mun mielestä sana, jossa suomenkieli on onnistunu. Se oikeen uhkuu sitä mitä se tarkottaa. Seikkailua. Monta kivaa kirjainta jotka suhahtelee ja kolisee ja ulvoo! Kun joku sanoo sanan seikkailu, tuntuu kuin sisäinen muumini heräisi. Tekis vaan mieli lähtee pinkomaan jonnekin yksinäisille vuorille kera kivojen kumppanien. Lyhyesti: meitsi rakastaa seikkailuja.

En oikeestaan tiedä pitäskö tässä jauhaa niin paljon kun juttua tulee vai säästää myöhemmäksi. Kertokaa te joilla on kokemusta vaikka tuohon kommenttiosioon tai jonnekin. Catch me up later!

PS. Hah! Pääsimpäs alkuun.