Nyt voin hitaasti nousta.

Terva!

Halusin kirjoittaa niin aloitin. Mietin tosin, että kaikki muutkin tekee sitä, joten oonko liian mainstream, jos rupeen pitään blogia? Tottakai oon, mutta fuck that. Mietin myös, että tässä saattaapi käydä samalla tavalla kun monissa muissakin alottamissani projekteissa, (including: aktiivinen liikkuminen, terveellisesti syöminen, aktiivinen piirtäminen ja kitaran soitto etc.) että jää skrivaamiset ensimmäiseen entryyn. Mutta fuck that. Täältä pesee.

Käänsin uuden sivun elämässäni muutama kuukausi sitten. Sen myötä oon muuttunut. Uskon että tällä kertaa suuntaan, josta ei välttämättä tartte kääntyä pois ja jolla voin pysähdellä ja katella taakseni, ilman itkuja, huutoja ja sillat polttavia räjähdyksiä.

Muuttuminen yhdistetään monesti ikäviin asioihin. Itekin vihaan kun asiat muuttuu. Hyviä muutoksia harvoin edes huomaa. Tällä kertaa oon vaan perkeleen onnellinen, että se tapahtu.

Kyllä. Paljon on tapahtunut elämäni ensimmäisen 21 vuoden aikana, mutta tämä kirjoittelu ei käsittele menneitä astioita, paitsi ehkä tarkentavan infon muodossa. Tämä blogi kertoo seikkailusta. Seikkailusta, johon sinäkin pääsit mukaan aloittaessasi lukemaan näitä sanoja.

Seikkailu. Siinä on mun mielestä sana, jossa suomenkieli on onnistunu. Se oikeen uhkuu sitä mitä se tarkottaa. Seikkailua. Monta kivaa kirjainta jotka suhahtelee ja kolisee ja ulvoo! Kun joku sanoo sanan seikkailu, tuntuu kuin sisäinen muumini heräisi. Tekis vaan mieli lähtee pinkomaan jonnekin yksinäisille vuorille kera kivojen kumppanien. Lyhyesti: meitsi rakastaa seikkailuja.

En oikeestaan tiedä pitäskö tässä jauhaa niin paljon kun juttua tulee vai säästää myöhemmäksi. Kertokaa te joilla on kokemusta vaikka tuohon kommenttiosioon tai jonnekin. Catch me up later!

PS. Hah! Pääsimpäs alkuun.